|
Katsoessani peiliin, läpi ulkoisen kuoren, mitä siellä näen? Kuka oikeastaan olen? Olenko se tyttö, joka viihtyy enemmän sivusta seuraajana porukassa kuin keskipisteenä olijana, mutta jonka sisällä kuohuu kapina maailman vääryyttä kohtaan. Vai Olenko se satujen prinsessa, joka rakastui nuorena (toisten mielestä ehkä jopa liian nuorena) elämänsä prinssiin ja uskoo sinisilmäisesti ikuiseen rakkauteen. Vai Olenko se äiti, joka pukee väsyneenä villatakkinsa väärinpäin ja yrittää selvitä arjen haasteista päivä kerrallaan. Vai Olenko se nainen, joka on löytynyt kolhujen kautta oman tiensä kulkea tätä kuoppaista elämänpolkua hymyssä suin . Kaikista kohdista löydän itseni. Ehkä olenkin kaikkia näitä ja vielä jotain muuta. Sen lisäksi jokainen teistä luo vielä oman käsityksen siitä kuka minä olen. Vääriä vastauksia ei ole, ehkä vain hiukan vajaavaisia. Olemme ihmisenä kerrostumia, joissa on erilaisia puolia, jotka näyttäytyvät eritilainteissa eritavalla. Näistä muut ihmiset muodostavat käsityksen siitä keitä me olemme. Nämä käsitykset voivat erota paljonkin toinen toisistaan, sillä jokainen lähestyy meitä vielä omasta yksilöllisestä näkökulmastaan. Välillä meistä voi tuntua jopa siltä, että me itsekin ihmettelemme keitä me oikeastaan olemme. Nyt kysynkin, Kuka sinä olet? 
2 Comments
Saduissa tämä ihme on väritetty kauniiseen haikara tarinaan. Uskonnoissa tämä ihme on kehystetty suuremman voiman antamana lahjana. Tieteellisesti tämä ihme katoaa käsitesanojen viidakkoon, jolloin ihme on enemmän sekava kokonaisuus kuin yksinkertainen lopputulos. Lapsen syntymä on aina ihme olkoonpa lähestymistapa mikä tahansa. Se on myös elämää muuttava tapahtuma, vaikka kysymyksessä olisikin sitten ensimmäinen taikka kolmas lapsi. Vielä edellisinä päivinäkään ei osaa edes aavistaa, mitä se päivä tuo tullessaan, kun lapsi on osa perhettä. Toisille tämän ihmeen saaminen ei vaadi kuin "yhteisen pesukoneen alusvaatteille". Ja taas toisinaan tätä ihmettä joudutaan odottamaan hartaasti ja jopa tarvitsemaan ulkopuolista apua lapsen saamiseen. Lapsen syntymä herättää myös paatuneemmassakin ihmisessä tunteita. Se antaa isovanhemmille (ja myös muille läheisille) mahdollisuuden kokea vauvan tuoksu ja lapsen riemu ilman velvoitteita. Ennen kaikkea, kun tämä ihme tapahtuu se tekee meistä äideistä äitejä. Siinä samassa ihmeen hetkessä me äidit saame myös taidon olla mitä parhaimpia äitejä juuri omalle lapsellemme. Siihen emme tarvitse "Miten olla äiti" -oppikirjoja, vaan hitusen ymmärrystä ja rutkasti armollisuutta itseämme kohtaan.  Kumpi tuntuu omalta: Ihmis vilinää Kiireen kohinaa Taukoamatonta ääntä Vai kenties Risujen rapinaa Tuulen huminaa Hetken hiljaisuutta Mistä löydämmekään jokainen sen oman palasen rauhaa, jota ilman mielemme tasapaino järkkyy ja arki tuntuu liian tahmealta tallustaa. Löytyykö se keskeltä ihmisvilinää vai sittenkin metsän uumenista. Itselleni ainakin tuntuisi olevan työn takana saavuttaa rauhan olotila keskellä kaupunkia. Paikasta, joka tuntuu itselle niin vieraalta. Toiset taas kaipaavat kaupungin tarjoamaa kohinaa ympärilleen saavuttaakseen tilan, jossa on läsnä rauha ja turvallisuus. Vai onko ulkoisilla tekijöillä edes juurikaan merkitystä rauhan saavuttamisessa? Onko se loppujen lopuksi kuitenkin sisäinen tila. Tila, jolloin tuntee itsensä onnelliseksi. Hetki, jolloin huolet ja murheet eivät paina. Hetki, jolloin kaikki on kohdillaan. Tyhjä tila, joka löytyy ajatusten välistä, syvään hengittäessä. Silmät sulkeutuu Äänet lakkaavat Tyhjä tila, pala rauhaa  ”Kun suljen silmäni, voin tuntea sen kaikilla aisteillani. Mennä ajassa taaksepäin. Astua ovesta sisään, joka pitää juuri tiettyä kitinää, ja jonka äänen kuulen vieläkin korvissani. Istua pöydän ääreen, joka on pienessä, mutta sitäkin kodikkaammassa keittiössä. Siellä, jos jossain on aina lämmin olla. Nenääni tulee tuoksu, joka on sekoitus päivän ruokaa ja iltapäivän pannukahvia. Aika on pysähtynyt, kuuluu vain puikkojen kilinää, radion tasaista kohinaa. Näen pöydän toisessa päässä ystävällisen hymyn, joka täyttää sydämeni. Tulee turvallinen olo, jossa on hyvä olla.” Tämä on muisto lapsuudesta, jonka muistan, vaikka aika on mennyt eteenpäin ja ihminen, joka sen loi on poissa. Muisto ei silti katoa. Ihmisen elämä on välillä pikajuoksua etapista toiseen. Välillä tuntuu ettei käteen ehdi jäämään mitään. Lapset kasvavat, ja kerta toisensa jälkeen yksittäiset elämät päättyvät ympäriltämme. Kuitenkin muistojen kirja täyttyy koko ajan. Sinne ei aina täyty vain isot hetket vaan yllättävänkin pienet asiat, tuoksut, äänet… Muistoilla voi olla kuitenkin suuria merkityksiä elämässämme tulevaisuudessa, vaikka kokemuksen hetkellä voivat tuntua mitättömiltä. Toivottavasti muistojemme kirja olisi kuitenkin täynnä sivuja, joissa on paljon valon pilkahduksia, sillä harmaita tai lähes mustia sivuja löytyy varmasti jokaisen meidän kirjastamme.  Jokunen päivä sitten minut valtasi tunne, että olisi tehnyt mieli vain maata lattialla ja nostaa jalat kohti kattoa. Takana oli päivä ostoskeskuksessa. Ihmettelin, milloin tapahtui se käänne, kun kaupoissa ravaaminen muuttui ahdistavaksi ja väsyttäväksi hetkeksi. Oliko se se hetki, kun tajusin, ettei raha kasvakaan puussa, ja jokaisen euron eteen tarvitaan paljon työtä sekä vaivannäköä. Vai se hetki, kun tajusin, ettei onnellisuus ole kiinni tavaran määrästä tai vaatekaapin suuruudesta. Nyt siis seuraan sivusta tyttäreni intoa ja paloa hypätä kaupasta toiseen hypistellen vaatteita perä jälkeen. Muistan siis tuon ajan hyvin itsekin, mutta silti en kaipaa sitä enää sellaisenaan. Nyt pääsen samaan tunnetilaa kiertäessäni kirpputoreja ja löytäessäni, jotain itseäni miellyttäviä, elämää nähneitä ”aarteita”, mukavaan hintaan. Ostamisesta ja tavaran haalimisesta voi kehittyä myös sairaus tai ainakin rahaa syövä harrastus. Ei ole lainkaan tavatonta, että kodeistamme löytyy, vaikka kymmenet parit lenkkareita (jos edes riittää, parhaimmilla harrastajilla), tai korillinen meikkejä (tai viisi korillista) taikka hyllyllinen samanlaisia t-paitoja (kaikki tietenkin valkoisia). Ja siinä missä toisille kaupoissa ravaaminen nostattaa hikikarpaloita otsalle ja aiheuttaa kiristävät tunnetta aivolohkossa voi toisille tuottaa suurta mielihyvän tunnetta, jonka avulla palkitsemme tai lohdutamme itse itseämme. Ja sitten on vielä ne kaikkien odottamat ja metsästämät alennusmyynnit, jotka sekoittavat täyspäisenkin ihmisen hetkessä. Ihmiset juoksevat vaaterekeille ja repivät toinen toisiltaan aletuotteita. Mihin katoaa se järkevä ajattelu ja pohdinta tuotteen tarpeellisista hankinnasta ja tilalla jyskyttää vain ajatus; ” Kannattaa ostaa, kun halvalla kerran saa.” Minkälainen ostoksilla kävijä sinä olet? Tässä minun viimeinen ”kirppissaaliini”, hintana vain muutama euro, mutta lämmitti mieltäni sitäkin enemmän:  Heittäytymisen taito on valtava rikkaus. Lapset ovat mestari heittäytyjiä, lähes estottomia uusien asioiden kokeilijoita. Heidän mielen raja-aitansa ovat kaukana ja luotto itseensä sekä omiin taitoihinsa ihailtavan vahvaa. Sain menneellä viikolla olla mukana näkemässä nuorten tyttöjen heittäytymistä ja avoimuutta sekä omiin taitoihinsa luottamista. Ja miten sykähdyttävältä se näyttikään, kun tytöt tarttuivat siveltimiin ja loihtivat taideteoksia omille kasvoilleen. Saatan siis hieman epäillä, että tässä tilanteessa meillä aikuisilla olisi jäänyt helposti ”sormi suuhun” ja siveltimet purkkiin. Olisimme ehkä vain vähin äänin siirtyneet takavasemmalle… Missä vaiheessa sitten me aikuiset alammekaan rajoittaa itse itseämme tai toinen toisiamme? Mikä onkaan se hentoinen, mutta silti niin vaikeasti ohitettava, verho, joka on tullut heittäytymisemme tielle? Onko se se, kun siirrymme murrosiän kautta aikuisuuteen, jolloin alamme katsoa niin itseämme kuin toimintaammekin kriittisesti ja asetamme olemattomia rajoja toiminnallemme. Vai asettaako kenties myös ympäristö ja yhteiskunta meille ne rajat? Oman jälkensä tietenkin jättää elämämme tuomat kokemukset ja epäonnistumiset. Jäljet, jotka tekevät meistä entistä arempia heittäytyjiä. Myös jonkun yksittäisen taidon puuttuminen voi asettaa esteitä helposti myös kaiken muunkin uuden oppimiselle. Kuinka vaikeaa meidän aikuisten siis onkaan heittäytyä johonkin meille ehkä hieman vieraaseen asiaan estoitta ja kuinka ihanalta se tuntuukaan, kun siihen pystymme. Kannustankin niin itseäni kuin teitä muitakin rikkomaan edes pienen osan raja-aidastanne ja heittäytymään hetkeen, joka tulee eteenne!  Ihailen ihmisiä jotka elävät ja palavat liikunnalle. Ihmisiä, jotka löytävät aina sen pienenkin rakosen arjesta ja omistavat sen liikkumiselle. Ihmisiä, jotka täyttyvät suurella mielihyvän tunteella liikuntasuorituksen tehtyään. Yritän ottaa itseäni ajoittain niskasta kiinni. Milloin olen hankkinut kuntosaliin kuukausikortin (mieheni seuraksi kylläkin), milloin taas ostanut kunnon juoksulenkkarit (sillä ajatuksella kylläkin, että kuulisin edes hetken omiakin ajatuksia ÄITI -huutojen vastapainoksi), milloin sitten olen raahannut itseni jumppapatjani kanssa aerobictunnille (ympäristön paineesta kylläkin, kun kaikki muutkin opiskelijatytöt niin tekivät). Olen siis yrittänyt kylvää liikunnan riemun -siementä itseeni, mutta huonolla menestyksellä. Edelleenkin löydän itseni haavekuvissani, sohvan nurkkaan käpertyneenä, villasukat jalassa, ja jotain "turhanpäiväistä" ohjelmaa katsomassa kuin timmit trikoot päällä, jumppasalissa hikoilemassa, hikipanta päässä. Liikunta jakaa meitä moneen eri lokeroon, on himoliikkujia, on kuntoilijoita, on satunnaisia harrastajia ja sitten on meitä sohvaperunoita, joita ei saa liikkumaan muuta kuin se pakollinen koiralenkki iltaisin. Toisille liikunnasta tulee jopa ammatti, elämää hallitseva elämäntapa. Ja onhan (niin kuin meistä varmaan jokainen tietääkin) liikunnalla hyvin paljon terveyttäkin tukevia tekijöitä. Onneksi maailma on pullollaan erilaisia vaihtoehtoja liikkumiselle ja mekin, jotka vielä etsimme juuri meille mieluisinta lajia löydämme sen ehkä jonain päivänä ja samalla sydämemme täyttyy liikunnan riemulla. Toivossa on siis hyvä elää.  Miksi toisten ihmisten kanssa työskentely sujuu täysin ongelmitta ja toisten kanssa se tökkii jo heti alkumetreillä? Miksi toisten ihmisten kanssa muodostuu tiiviitä kaverisuhteita ja toisten kanssa jo pelkkä kahvilla käynti tuntuu uuvuttavalta? Ja miksi käymme juuri tietyllä kampaajalla, vaikka vieressä olisi myös muita hyviä vaihtoehtoja? Tapaamme elämämme aikana kymmeniä, satoja, tuhansia erilaisia ihmisiä. Tapaamme näitä ihmisiä erilaisissa tilanteissa ja paikoissa, kaduilla, kaupoissa, kouluissa, töissä, harrastuksissa… Suurimman osan heistä ohitamme neutraalisti, saman tien unohtaen heidän olemassa olonsa. Ihmiset, jotka eivät herätä meissä mitään mielenkiintoa tai tunnetta, ja ovat meidän silmissämme hyvinkin huomaamattomia. Toiset ihmiset jäävät mieleemme, koska he laukaisevat meissä vahvan negatiivisen tunteen. Aina ei välttämättä ole edes suoranaista syytä siihen tunteeseen, mutta silti pyrimme välttelemään kohtaamisiamme heidän kanssaan uudestaan. Näiden ihmisten kanssa yhteistyö on hyvinkin raskasta ja usein myös lähes mahdotonta. Kun taas toisten ihmisten kanssa muodostuu hyvinkin vahva tunneside ja yhteenkuuluvuuden tunne jo heti ensikohtaamisella. Tunne siitä, niin kuin olisimme tunteneet toisemme aina. Tunne, että toisen ihmisen lähellä on hyvä olla. Mikä sitten onkaan se sanoin kuvaamaton tunne, joka on tai ei ole kahden ihmisen välillä. Toiset kutsuvat sitä ihmisten väliseksi kemiaksi, kun taas toiset puhuvat energioiden kohtaamisista. Joka tapauksessa se on hyvin abstrakti käsite, jota on hyvinkin vaikea sanoin selittää, mutta äärimmäisen helppo tuntea. Pystyykö tähän kemiaan itse lainkaan edes vaikuttamaan, ja muuttuuko se tunne kahden ihmisen välillä, kun itse muutumme elämämme aikana? Suurimpia onnen tunteita saavutamme, kun kohtaamme yllättävässäkin tilanteesta ihmisen, joka tuntuu ystävältä heti alusta lähtien.  Työ ja sen tekeminen vie ison osan aikaa elämästämme. Se myös mahdollistaa elämämme kulun eteenpäin ja antaa meidän arkeemme taloudellisen vakauden. Ammatinvalintakysymykset tai ajatukset siitä, mitä työtä haluamme tehdä elämämme aikana tulevat hirmu varhain. Usein juuri siinä kohtaa, kun vasta etsimme itseämme ja tutustumme omaan todelliseen minäämme ja haluihimme. Onneksi maailma on muuttunut niin, että voimme kouluttaa itseämme (taikka vaihtaa työpaikkaa) aina uudestaan ja uudestaan ikään katsomatta. Sillä niin kuin maailma niin myös mekin muutumme ajan kuluessa ja usein 16-vuotiaan unelmatyö ei välttämättä ole samalla ihmisellä sama 45- vuotiaana. Tällä hetkellä työmaailma on kummallisessa tilassa. Työrintamalla on liian iso määrä työntekijöitä, jotka pyristelevät työuupumuksensa kourissa, hukkumalla työtehtäviinsä aina vain kiristyneemmässä aikataulussa. Toisessa ääripäässä ovat ne, jotka lähettävät viikosta toiseen työhakemuksiaan. Hakemuksien päättyessä aina yhtä tympeään vastaukseen: ”Kiitos mielenkiinnosta, mutta et tullut tällä kertaa valituksi.” Välillä myös elämä on kohdellut meitä rankalla kädellä, jolloin työntekoon osallistuminen on lähes mahdotonta, olkoonpa syys sitten fyysistä tai psyykkistä. Miten silloin saamme täytettyä aukon, jonka työ on jättänyt niin, että elämä olisi edelleen merkityksellistä rajoitteista huolimatta. Itse olen onnekkaassa asemassa ja tunnen syvää kiitollisuutta, kun töihin mentäessä voin laittaa ”retro” mekkoni päälle sekä ystäväni kutomat tossut jalkaani ja saan tehdä työtäni juuri minun näköisesti. Toki tulee päiviä, kun asiat eivät suju toivomallani tavalla ja on epätoivon hetkiä, mutta juuri nämäkin päivät tuovat sen sopivan suolan, jota työnteko tarvitsee. Työn ei aina tarvitse olla suurten asioiden parissa toimimista taikka ihmishenkien pelastamista ollakseen tärkeää ja merkityksellistä. Tärkeämpää olisi, että jokainen saisi tehdä sellaista työtä, joka ei loisi ristiriitoja todellisen itsemme kanssa ja, että työ olisi enemmän kuin pelkkä pakollinen paha ja suorite.  Havahduin kuplassa elämisen todellisuuteen vietettyäni tovin sairaalassa poikani kanssa. Siellä elämä kuplassa jotenkin korostuu, sillä sairaala maailma vie kuin varkain siihen omaan kuplaansa. Kaikki ulkopuolinen elämä sumentuu ja olet vain keskellä sairautta ja sen hoitamista. Vastaavia kuplia on elämä täynnä. Niitä luovat niin uskonnot, poliittiset suuntaukset, työyhteisöt, vahvat mielipiteet kuin isot ja pienet elämän vastoinkäymiset. Niiden lisäksi voimme elää usein myös jokainen omassa pienessä kuplassamme. Pyöritämme omaa tavallista arkeamme nähden asiat usein vain omasta suppeasta (ja ehkä myös tietämättömyyden) näkökulmastamme. Omat pienet ongelmamme kasvavat isoiksi vuoriksi, jotka tuntuvat mahdottomilta ylittää. Välillä kuplamme kuitenkin poksahtaa rikki syystä tai toisesta. Silloin olemme usein kuin unesta heränneitä ja ihmettelemme minkälaisia olimme kuplassa ollessamme ja miten ajattelimme. Välillä taas kuplan puhjetessa olomme on kuin tyhjän päällä, sillä kuplan luoma todellisuus on murtunut. Kestää aikansa, että saamme koottua itsemme eheäksi ja huomata, että emme tarvitsekaan turvalliseksi tuntuvaa kuplaamme mihinkään. Ja usein kuplan antama turva onkin elämää tai ajatuksiamme rajoittavaa. Välillä tarvitsemme kuitenkin niitä pieniä poksahduksia, jotta pystyisimme näkemään ympäröivää maailmaa hieman avarakatseisemmin ja näkemään asioita myös muistakin nurkista kuin omastamme.  |
kuka olen...Luontoa rakastava, elämää tarkkaileva käsillä tekevä nainen, joka yrittää löytää elämästä ne pehmeät kulmat. Arkisto
May 2019
kategoria |
RSS Feed
EKOHOITOLA NORAHEkokosmetologi - Ekomeikkaaja
Noora Härmä Kansanparantaja Jussi Härmä Ihoden Kylätie 86 27320 Ihode |
|
