|
Viha – Rakkaus Suru – Onnellisuus Heikko - Vahva Elämämme muodostuu vastapareista. Voimme törmätä niihin joka paikassa ja joka hetki. Vastaparit kuuluvat elämään, sillä aina kun ilmenee toinen on olemassa myös toinen. Vastaparit antavat meille mahdollisuuden tuntea ja kokea elämää täydesti. Ne antavat elämälle myös mielenkiinnon ja rikkauden. Jotta tuntisimme rakkautta, meillä pitää olla myös vihan tunteita. Miten muuten tietäisimme miltä rakkaus tuntuu. Jotta kaipaisimme hiljaisuutta, meidän pitää elää myös melun keskellä. Jotta osaisimme arvostaa menestyksen hetkiä, meidän on välillä käytävä aallon pohjalla ja tuntea elämän synkkyys. Jotta osaisimme arvostaa onnen tunteita, meidän on välillä vuodatettava surun kyyneleitä. Jotta osaisimme vetää henkeä rauhallisena aikana, meidän on välillä koettava kiirettä. Jotta osaisimme olla sisukkaita tarpeen tullen, meidän on välillä annettava periksi. Jotta osaisimme arvostaa ihmisiä ympärillämme, meidän on koettava yksinäisyyden kylmyys. Jotta osaisimme nauttia kotona olosta, meidän on välillä kasvatettava välimatkaa siihen. Jotta osaisimme olla vahvoja oikealla hetkellä, meidän pitää myös osata murtua heikoksi, kun on sen aika. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin… Mutta tärkeintä olisikin oivaltaa, että eläessämme elämämme tummia hetkiä, tarvitsemme niitä yhtä paljon kuin valon hetkiä. Emmehän muuten tietäisi että valo on valo. 
0 Comments
”Joskus on parempi puhua kuin olla hiljaa. Joskus on parempi juosta kuin kävellä. Joskus on parempi tehdä kuin katua.” On hetkiä, kun olemme kahden vaiheilla. Mietimme ratkaisua kumpaan suuntaan kallistuisimme. Mieltämme ja mielipiteitämme säätelee niin järki kuin tunteet, toisilla enemmän toinen, kun taas toisilla toinen. Toivomme samalla hetkellä myös hartaasti, että sisäinen äänemme kertoisi juuri oikean tavan toimia. Mutta mistä sitten tiedämme, mikä on sisäisen äänen kuiskaus, ja mikä taas tunteidemme muminaa. Toki on tietenkin myös ne hetket, jolloin on parasta vain pysähtyä ja tuumata hetken ennen päätöksen tekoa. Pelkäämme usein toimia ja jätämmekin helposti asian tekemättä tai toteuttamatta, jos epäröimme vähääkään. Voimme myös jumittua asioihin, kun aristelemme tehdä päätöksiä. Olkoonpa kysymyksessä sitten kylmentynyt parisuhde, tyytymättömyys työtä kohtaan taikka ulkopuolisuuden tunne omassa elämässä. Mitä sitten pelkäämme niin paljon, että jätämme juuri siinä hetkessä toimimasta. Pelkäämmekö väärää ratkaisua, epäonnistunutta päätöstä vai punnitsemmeko liian tarkasti hyvät ja huonot puolet. Kuitenkin usein siinä hetkessä tehdyt päätöksemme ja toimintamme (niitä sen enempää punnitsematta) tuottavatkin suurimman hyvän olon -tunteen meille. Sen ansiosta, että olemme kerrankin olleet rohkeita ja olemme toimineet rohkeasti. Lopputulos ei silti tietenkään ole aina ongelmaton, mutta eihän mikään vaihtoehto ole. Olkaamme rohkeita tänäänkin ja uskalletaan toimia, kun on sen aika!  Tarpeellisuuden tunne, kiinnittää meidät elämään. Tunne siitä että olemme jotakin varten antaa meidän elämällemme merkityksen. Olla tarpeellinen voi olla myös kahlitseva taakka, joka riistää vapauttamme. Varmasti yksi suurimmista syistä lasten saannille on se (tiedostamme sen tai emme), että haluamme tuntea tunteen, että joku tarvitsee meitä. Näin elämämme saa jonkun tarkoituksen. Sama halu pätee, vaikka lemmikkieläintä hankkiessamme. Se antaa tälle halulle tyydytyksen tunteen. Ja täyttää samalla tyhjän aukon, joka tulee, kun koemme olevamme tarpeettomia. Myös tekemämme työ tai vapaaehtoiset luottamustehtävät antavat meille valtavaa tyydytystä tähän tunteeseen, että joku todella tarvitsee meitä, koemme olevamme tärkeitä. Usein lasten kasvaessa ja siirtyessä yhä itsenäisemmiksi eri ikävaiheissa meitä vanhempia tarvitaan yhä vähemmän, ja konkreettinen tarve vähenee. Samojen tunteiden kanssa painimme niin lemmikkieläimen menetyksessä tai työn loppuessa syystä tai toisesta. Mistä löydämmekään silloin syyn tuntea olevamme tarpeellisia. Miten silloin täytämme tyhjän aukon, joka tulee tarpeellisuuden vähetessä. Nauttiminen tästä tyhjyydestä voi tuntua vaikealta. Usein varmasti täytämmekin tyhjän aukon nopeasti jollakin toisella asialla, joka tyydyttää halumme olla jotakin varten, edes hetkellisesti. Toisille ratkaisun löytäminen voi olla helpompaa ja toiset voivat tuntea suurta surua, elämän merkityksen kadotessa. Toisinaan tämä kaikki voi olla myös hyvin helpottavaa, lapsissa kiinni oleminen, ainainen koiralenkillä käyminen tai uuvuttavan työn loppuminen antaakin meille luvan nauttia tästä tyhjyydestä. Sairastuessamme tai saavuttaessamme korkean iän tarpeellisuuden tunne pyörähtääkin kuperkeikkaa ja meistä tuleekin tarvitsijoita. Tämä muutos luo oman murroksensa, jolloin on hyväksyttävä tunne etten selviäkään päivän askareista ilman toisten ihmisten apua. Meistä onkin tullut tarpeen tarvitsijoita eikä sen täyttäjiä . Näin annamme siis myös muillekin ihmisille elämään tarkoituksellisuutta. Olkaamme siis tarpeellisia sekä tarpeen tarvitsijoita, molemmilla on aikansa.  Miten paljon arvostamme, tänä nettikauppojen kulta-aikana palvelua, ja mitä olemme siitä valmiita maksamaan. Itse olen joutunut maksamaan oppirahani tästä asiasta joitakin vuosia sitten: "Tilasin (muka rahaa säästäen) netistä perheelleemme uuden pesukoneen paikasta x. Kaikki meni muuten hyvin, mutta hätäinen luonne, kun olen niin enhän tietenkään lukenut ohjeesta juuri sitä kohtaa, joka käski irrottaa ennen koneen käyttöönottoa ”turvapidikkeet”, joide tarkoitus oli pitää rumpu paikallaan kuljetuksen ajan. Ja niinhän siinä sitten kävi, että rikkihän se kone siitä sitten meni. Jos taas olisin ostanut koneen lähiseudun liikkeestä ehkä hieman kalliimmalla, mutta kotiin tuotuna ja asennettuna tämäkin takapakki olisi jäänyt kokematta ja rahaa säästynyt huomattavasti. No oppia ikä kaikki." Hyvää palvelua saadessamme koemme saavamme ostetun tuotteen päälle jotain extraa. Välillä se on mielihyvän -tunne, kun huomaamme hymyn nousseen kasvoillemme, toisinaan saamme vankkaa asiantuntemusta ja joskus taas ihan konkreettista hyötyä. Palvelu on myös asia, joka herättää meissä tunteita ja ennen kaikkea keskustelua. Varsinkin silloin, kun jäämme palvelua vaille tai se on huonoa. Huonon palvelun -maine kiirii vauhdilla, mutta miksi välillä tuntuu niin vaikealta antaa kiitosta hyvästä palvelusta, johtuneeko se siitä, että pidämme sitä liian itsestään selvyytenä ja jopa oikeutettuna. Hyvä palvelu, jos joku, korostuu juuri tänä päivänä, jolloin suurin keskustelukumppanimme on ostopäätöstä tehdessämme tietokone, jonka tavoitteena on vain kylmästi saada meidät ostamaan mahdollisimman paljon. Hyvä palvelu antaakin meille myös syyn palata liikkeeseen aina uudelleen ja uudelleen. Mutta hyväkin palvelu voi muuttua liian tunkeilevaksi jopa ahdistavaksi, sillä seurauksella, että asiakkaitten määrä väheneekin kasvamisen sijasta. Toisinaan sitten taas huono palvelu tai kokonaan sen puuttuminen voi ajaa meidät ilta hämärissä nettimarkkinoiden pariin. Minkälainen on sitten hyvä palvelu tai palvelu jota odotamme saavamme, kun kohtaamme ihmisen palvelutilanteessa? Vai onko palvelu juuri se, mistä olemme valmiita tinkimään saadaksemme haluamamme tuotteen edes hitusen edullisemmin?  Nyt on tullut omassa elämässäni hetki heittää jäähyväiset viralliselle kotiäitydelle, ja laulaa viimeinen oodi sille samalla, kun saattelen kuopukseni koulutielle. Voin huokaista helpotuksesta ja taputtaa itseäni olkapäälle todeten selvinneen edes jotenkin täyspäisenä tästäkin hommasta (ja lapsenikin ovat edes jollain asteella kunniallisia kansalaisia). Heilutan lippua kuin maaliin saapuneet (ja vähän jopa tuulettaen) todeten samalla olevani vielä hengissä. Olen myös pikkuhiljaa ottanut pieniä irtiottoja kotiäitydestä yrittäjyyteeni myötä ja voinkin sanoa: ”Ai, että se on tuntunut hyvältä!”. Salaa olen alkanut haaveilemaan niistä aamuista, kun kotona on aivan hiljaista, ja voin vain istua, juodessani aamukahvia (miltäköhän sekin tuntuu?). Kotiäitiys oli itselleni ja perheelleni ennen kaikkea sopivin valinta vaihtoehdoista, joita meillä oli, mutta joka ei varmasti sovi meille kaikille. Noihin viiteentoista vuoteen täyspäiväistä kotiäitiyttä mahtuu paljon ”verta, hikeä ja kyyneleitä”. Välillä olen maannut sängyssä väsyneenä kuin raato, kun kehoni on huutanut unta sitä saamatta. Toisinaan olen hukkunut pyykkivuoren alle, ja tukahduttanut ajatukseni äiti- sanalla. Tällä matkalla olen kuitenkin saanut enemmän kuin antanut (vaikkei se siltä ole aina tuntunut). Ja opittuja asioita on ollut rutkasti, ehkä suurimpana niistä on kuitenkin ollut oppi armollisuutta itseäni ja maailmaa kohtaan. Se, että maailma ei kaadu, jos pyykit ovat kaksi viikkoa ryppyisenä pyykkikorissa ja, että välillä voi hyvillä mielin ottaa tiskauksesta vapaapäivän, sekä myös sen, että pullantuoksuinen äiti voi paistaa myös valmispullia. Äitiys ei kuitenkaan lopu tähän, eikä opiskeluiden alkaessakaan, eikä edes aikuisuuteen. Huoli ja murhe lapsistamme jopa kasvaa sitä myöden kuin "napanuoramme" venyy ja venyy, meidän ja lapsiemme välillä. Kaikesta huolimatta nautitaan, silti hyvillä mielin niistä hetkistä, kun saamme istua kahvikuppi kädessä, hiljaisuudessa. Olemme sen ansainneet, ihan jokainen.  Miten vaikeaa onkaan piirtää suoraa viivaa keskelle paperia, niin ettei se lopuksi ole kallellaan toiseen reunaan. Miten vaikeaa on kävellä keskellä tietä, verrattuna tien reunassa kävelyyn. Miksi myös asiassa kuin asiassa kohtuudessa pysyminen on haasteista vaikein. Miksi niin mielellämme viemme asian äärimmilleen, taikka vastavuoroisesti toimimme liian vajaalla. Joskus intoudumme panostamaan ravinnon sisältöön ja terveellisyyteen. Toisinaan kaikki menee vauhdilla toiseen laitaan ja täytämme päivän ravinnon saannin einesruuilla ja juomaksi kelpaa olut jos toinenkin. On hetkiä, jolloin liikuntakärpänen on puraissut meitä oikein kunnolla, jolloin päivämme täyttyy aamusta iltaan liikunnalla ja sitten on niitä hetkiä, jolloin meitä ei saa lenkille kertaakaan päivän aikana millään ilveellä. Tähän samaan ilmiöön törmäämme myös työelämässä, välillä on töitä niin paljon, että saamme tehdä niitä hiki hatussa ja toisinaan taas aikamme töissä kuluu vain pyörittelemällä peukaloita päivät pitkät. Ja taitaa se päteä myös tähän säähänkin liika sade, kylmyys tai kuumuus ajaa meidät hulluuden partaalle. Sopivasti kaikkea (ja ennen kaikkea kohtuudella) olisi tässäkin asiassa paras, mutta säähän emme pysty suoranaisesti vaikuttamaan, vaikka kuinka niin haluaisimme. Kultainen keskitie on asiassa kuin asiassa paras vaihtoehto totalitäärisen kieltäytymisen tai myönnytyksen sijaan, mutta miksi niin helppo ja yksinkertainen asia onkin yllättäen niin vaikeaa ylläpitää.  "Makaan maassa kuin raato, lyötynä, yli ajettuna. Pienin liikkein, haparoivin askelin vedän itseäni taas ylöspäin. Kokoan itseni haarniskan tavoin kokoon, hitaasti ruuvi ja osa kerrallaan.” Voimme kokea epäonnistumisen tunteita monissakin asioissa niin työelämässä, vanhemmuudessa, kuin ihan tavallisen arjen keskellä. Pelko epäonnistua voi estää meitä myös kokeilemasta uusia asioita, toteuttamasta unelmiamme. Miten vaikeaa onkaan sanoa ääneen, että olemme epäonnistuneet. Ja vielä vaikeampaa on myöntää se ennen kaikkea itselleen. Toisinaan epäonnistumisen yli pääseminen on helpompaa, hetkellinen harmitus, joka kestäään vain vähän aikaa. Joskus se taas voi olla kuin pieni kuolema ja siitä ylipääseminen ottaa oman aikansa. Silloin epäonnistumisen jälkeen jaloillemme päässeenä olomme onkin kuin feenixlinnun, uudesti syntyneenä. Epäonnistuminen saa aikaan myös jotain hyvää ja kasvattaa meitä ihmisenä, kun vanhat kangistuneet tapamme hiotaan jälleen kerran parempaan kulmaan ja voimme todeta ettei se ollutkaan kuolemaksi. Uskalletaanhan epäonnistua pelotta sekä hymyillä epäonnistumisellemme, kun on sen aika.  Mikä onkaan tapamme ilmentää itseämme, silloin kun emme ole tiukkojen raja-aitojen sisään ahtautuneita? Onko se jotain mitä pystymme tekemään käsillä vai kenties koko kehomme avulla, vai nautimmeko siitä, kun saamme laittaa sanoja peräkkäin muodostaen niistä kokonaisuuksia. Uskon, että meillä jokaisella on joku pieni kyky sekä palo sisällämme. Kyky, jolla on mahdollisuus kasvaa suureksi, jos vain annamme sille luvan. Useinkaan tämä pieni taiteilijasielukkuus ei noudata oppikirjojen oppeja saatikka omaa suurta lahjakkuutta. On kyse vain pienestä kipinästä, joka löytyy meidän sisältämme. Joskus meidän on vaan varsin vaikea löytää sitä, sillä se voi olla syystä taikka toisesta piilossa, tukahdutettuna, sisällämme. Olkoonpa itseilmaisu kanava, sitten mikä tahansa se auttaa meitä kasvun tiellä, murroksien keskellä. Se antaa meille myös keinot käsitellä vaikeita asioita, joita kohtaamme elämämme aikana. Toiset voivat kutsua sitä myös meditatiiviseksi tilaksi. Tärkeintä siinä olisikin, että saisimme tehdä sitä vapaasti, avoimessa ympäristössä ilman pelkoa, että joku arvostelisi ilmentymäämme. Meistä ei tarvitse tulla taidemaalareita, tanssinopettajia taikka runokirjan kirjoittajia. Se riittää, että mitä ikinä se sisällä olevamme kyky toteuttaa itseään onkaan teemme sitä itseämme varten, antaumuksella. Lapsi on mestari ilmentämään itseään, hän ei juurikaan epäile taitojaan, kun hänen sisältä vain löytyy palo tehdä jotain josta nauttii. Olkaamme siis me aikuisetkin hetken ilman aikuisten luomia rajoitteita ja ennen kaikkea kritiikkiä ja ilmentäkäämme itseämme tavalla, johon meillä on ollut aina kaipuu.  Tyytyväisyys on sana, joka kuulostaa hyvin kliseiseltä ja nostaa mieleemme monia tyhjiä korulauseita vailla sisältöä. Näitä lauseita me jokainen varmasti tiedämme, kuten esimerkiksi; "Ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on", "Rakasta elämääsi juuri sellaisenaan". Kauniita lauseita, joita lausutaan usein ehkä liiankin kevyesti. Miksi se sitten onkin niin vaikeaa löytää se tunne, että voimme olla aidosti tyytyväisiä. Löytää tila, jolloin olemme tyytyväisiä niin itseemme, kotiimme, kuin työhömmekin. Harvemmin uskallamme edes äänen myöntää olevamme tyytyväisiä elämäämme. Pelkäämmekö silloin kaiken musertuvan vai kateuden siemenen lähtevän itämään vai kuuluuko se kenties geeniperimäämme, että turhaan ääneen ei kehuskella taikka tyytyväisenä myhäillä. Tyytyväisyys ei välttämättä tarkoita sitä, että kaikki on hyvin. Se voi olla hetkellinen olotila, jolloin osaa katsoa elämää oikeanlaisten lasien läpi. Lasien, jotka silottavat pienet säröt elämästämme ja osaamme näin nauttia myös epätäydellisyydestämme. Tyytyväisyys voi olla myös hetken häivähdys, hyvän olon tunne, jolloin voimme vain hengittää levollisesti. Kissatkin kehräävät kuulemma silloin, kun ne ovat tyytyväisiä oloonsa ja ennen kaikkea itseensä. Tämä olisikin hyvä taito, jota me ihmiset voisimme hyvin opetella. Istuessani yleisen saunan rappusilla kahvimuki kädessä ja Dallaspulla suussa saunasta raukeana voinkin tuntea oloni hyvin tyytyväiseksi. Niin tyytyväiseksi, että jos olisin kissa niin varmasti kehräisin.  ”Kun aamut tuntuvat liian raskailta nousta ja illat liian levottomilta nukkua. Kun maa pyörii pään sisällä, tavarat tipahtelevat, mieli karkailee. Kun sydän hypähtelee epärytmissä, kädet tärisevät, heikottaa. Kun kasvoilla on enemmän kyyneleitä kuin ilon säteitä. Kun päällimmäinen tunne on ennen kaikkea väsymys.” Työuupumus on tänä päivänä liiankin monen ystävä, ja jonka usein huomaamme liian myöhään. Vasta silloin, kun elämän itse täytyy pysäyttää rattaiden pyöriminen. Miksi elämä sitten näyttää sen tummempaa puolta juuri silloin, kun kaiken pitäisi olla hyvin ja saamme useinkin tehdä työtä, jota rakastamme? Miksi kalenterimme ollessa täynnä vuodeksi eteenpäin tuokin enemmän ahdistusta kuin helpotusta? Ja useinkaan emme edes itse huomaa tarpeeksi ajoissa uupumuksemme oireita saatikka sano sitä ääneen. Syytämmekö silloin uupumuksen kuorissa yhteiskunnan asettamia paineita työntekoon ja tulosten saavuttamiseen. Vai Itseämme, omaa kunnianhimoa, täydellisyyden tavoittelua, taidottomuutta sanoa ei ja luottamuksen puutetta muihin ihmisiin, jotka jakaisivat taakkaamme. Vai Kenties kohtaloa, joka vain tekee elämästämme raskasta ja vie terveytemme. Selvää ja yksinkertaista syytä varmasti ei ole tai keinoa välttyä tilanteesta. Mutta toivoa parantumiseen on ja siihen, että pystyy vielä joskus nauttimaan työstä, jota rakastaa. On uskallettava pyytää apua sekä ottaa myös sitä vastaan. Kesän tullessa, loma-ajan lähestyessä, onkin hyvä meidän jokaisen irtaantua työstämme edes hetkeksi, hengittää syvään ja nauttia. Ei tehdä lomailusta työtä, eihän!  |
kuka olen...Luontoa rakastava, elämää tarkkaileva käsillä tekevä nainen, joka yrittää löytää elämästä ne pehmeät kulmat. Arkisto
May 2019
kategoria |
RSS Feed
EKOHOITOLA NORAHEkokosmetologi - Ekomeikkaaja
Noora Härmä Kansanparantaja Jussi Härmä Ihoden Kylätie 86 27320 Ihode |
|
