Piparin tuoksua…

Meidän perheen perinteeksi on jo useamman vuoden ajan muodostunut, se että Joulupipareiden ensimmäinen leivontapäivä on Itsenäisyyspäivä. Toisen kerran leivotaan sitten lähempänä Jouluaattoa. Näitä pipareita saa sitten syödä Joulua odotellessa.
Silloin, kun lapset olivat pieniä sain hoitaa koko piparin leivonnan lähes kokonaan itse taikinan teosta lähtien. Paistaminen oli ja on mieheni tehtävä aina siitä lähtien, kun itse poltin kaksi pellillistä ihan mustaksi. Lapset olivat lähinnä koemaistajia niin taikinan kuin valmiidenkin pipareiden suhteen.
Joka vuosi pienten apulaisten määrä sekä innokkuus on vaihdellut. Mutta se ei ole muuttunut vielä mihinkään lasten kasvaessa, että ensimmäinen puoli tuntia pipareita leipoessa keittiö täyttyy innokkuudella, kovalla äänellä ja kärsimättömyydellä, kun kaikki  pienet leipurit tarvitsevat apua milloin missäkin vaiheessa. Silloin taikinaa löytyy ehkä enemmän lattialta ja koiran sekä lasten suusta kuin itse pelliltä. Ja sitten, kun suurin innokkuuden hetki ( eli puolen tunnin kuluttua aloittamisesta) on laantunut löydän itseni leipomassa pipareita täysin hiljaisessa keittiössä, kun innokkaat apulaiseni ovat kaikonneet omiin touhuihinsa.  
Kaikesta huolimatta, jokainen on saanut olla pienen hetken onnellinen omasta tekemisestään ja olla osallisena perheemme omaa Jouluperinnettä.
Tämä on se hetki jolloin meidän perheen Joulun aika virallisesti alkaa.
Hetki, jolloin kotimme on täyttynyt huumaavallla piparin tuoksulla.