Pieni taiteilijasielu

Mikä onkaan tapamme ilmentää itseämme, silloin kun emme ole tiukkojen raja-aitojen sisään ahtautuneita? 

Onko se jotain mitä pystymme tekemään käsillä vai kenties koko kehomme avulla, vai nautimmeko siitä, kun saamme laittaa  sanoja peräkkäin muodostaen niistä kokonaisuuksia.

Uskon, että meillä jokaisella on  joku pieni kyky sekä palo sisällämme. Kyky, jolla on mahdollisuus kasvaa suureksi, jos vain annamme sille luvan. Useinkaan tämä pieni taiteilijasielukkuus ei noudata oppikirjojen oppeja saatikka omaa suurta lahjakkuutta. On kyse vain pienestä kipinästä, joka löytyy meidän sisältämme. Joskus meidän on vaan varsin vaikea löytää sitä, sillä se voi olla syystä taikka toisesta piilossa, tukahdutettuna, sisällämme.
​
Olkoonpa itseilmaisu kanava, sitten mikä tahansa se auttaa meitä kasvun tiellä, murroksien keskellä. Se antaa meille myös keinot käsitellä vaikeita asioita, joita kohtaamme elämämme aikana. Toiset voivat kutsua sitä myös meditatiiviseksi tilaksi. Tärkeintä siinä olisikin, että saisimme tehdä sitä vapaasti, avoimessa ympäristössä ilman pelkoa, että joku arvostelisi ilmentymäämme. Meistä ei tarvitse tulla taidemaalareita, tanssinopettajia taikka runokirjan kirjoittajia. Se riittää, että mitä ikinä se sisällä olevamme kyky toteuttaa itseään onkaan teemme sitä itseämme varten, antaumuksella.
​
Lapsi on mestari ilmentämään itseään, hän ei juurikaan epäile taitojaan, kun hänen sisältä vain löytyy palo tehdä jotain josta nauttii. Olkaamme siis me aikuisetkin hetken ilman aikuisten luomia rajoitteita ja ennen kaikkea kritiikkiä ja ilmentäkäämme itseämme tavalla, johon meillä on ollut aina kaipuu.