Oodi kotiäitiydelle

Nyt on tullut omassa elämässäni hetki heittää jäähyväiset viralliselle kotiäitydelle, ja laulaa viimeinen oodi sille samalla, kun saattelen kuopukseni koulutielle.
​Voin huokaista helpotuksesta ja taputtaa itseäni olkapäälle todeten selvinneen edes jotenkin täyspäisenä tästäkin hommasta (ja lapsenikin ovat edes jollain asteella kunniallisia kansalaisia). Heilutan lippua kuin maaliin saapuneet (ja vähän jopa tuulettaen) todeten samalla olevani vielä hengissä. Olen myös pikkuhiljaa ottanut pieniä irtiottoja kotiäitydestä yrittäjyyteeni myötä ja voinkin sanoa: ”Ai, että se on tuntunut hyvältä!”. Salaa olen alkanut haaveilemaan  niistä aamuista, kun kotona on aivan hiljaista, ja voin vain istua, juodessani aamukahvia (miltäköhän sekin tuntuu?).

Kotiäitiys oli itselleni ja perheelleni ennen kaikkea sopivin valinta vaihtoehdoista, joita meillä oli, mutta joka ei varmasti sovi meille kaikille.

Noihin viiteentoista vuoteen täyspäiväistä kotiäitiyttä mahtuu paljon ”verta, hikeä ja kyyneleitä”. Välillä olen maannut sängyssä väsyneenä kuin raato, kun kehoni on huutanut unta sitä saamatta. Toisinaan olen hukkunut pyykkivuoren alle, ja tukahduttanut ajatukseni äiti- sanalla. Tällä matkalla olen kuitenkin saanut enemmän kuin antanut (vaikkei se siltä ole aina tuntunut). Ja opittuja asioita on ollut rutkasti, ehkä suurimpana niistä on kuitenkin ollut oppi armollisuutta itseäni ja maailmaa kohtaan. Se, että maailma ei kaadu, jos pyykit ovat kaksi viikkoa ryppyisenä pyykkikorissa ja, että  välillä voi hyvillä mielin ottaa tiskauksesta vapaapäivän, sekä myös sen, että pullantuoksuinen äiti voi paistaa myös valmispullia. 

Äitiys ei kuitenkaan lopu tähän, eikä opiskeluiden alkaessakaan, eikä edes aikuisuuteen. Huoli ja murhe lapsistamme jopa kasvaa sitä myöden kuin "napanuoramme" venyy ja venyy, meidän ja lapsiemme välillä. 
​
Kaikesta huolimatta nautitaan, silti hyvillä mielin niistä hetkistä, kun saamme istua kahvikuppi kädessä, hiljaisuudessa. Olemme sen ansainneet, ihan jokainen.