Murrosikä ja irtipäästämisen vaikeus

Voi sitä vapauden huumaa,

elämän tasapainoilua, 

tunnemyrskyjä sekä 

samaan aikaan lapsena ja
​itsenäisenä itsenä oloa.

Meidän lapsille on lapsesta nuoreksi kasvaminen valtavaa  muutosta ja pää pyörällään oloa.
Se on aikaa, joka on heille samalla elämän parasta, mutta samalla myös niin musertavaa aikaa.
Aikaa, jolloin he ovat hukassa niin itsensä kuin maailmansa kanssa.
Aikaa, joka antaa heidän elämälle suunnan, mihin se ikinä sitten heitä viekään. 

Lapsemme kasvaessa nuoreksi, murrosikäiseksi, on myös meille vanhemmille suuri muutoksen ja irtipäästämisen prosessi.
Aikaa, jolloin meidän vanhempien pitää luottaa lapsiimme kuin lintuemo luottaa poikasiinsa lentoharjoittelussa. Välillä on hetkiä, kun siivet kantavat jo pienen hetken. Välillä taas lento saattaa loppua lyhyeen, äkkinäiseen mahalaskuun. Joka tapauksessa on kuitenkin tärkeää, että samaan aikaan me sekä myös lintuemokin olemme hiljaa läsnä, sivusta seuraajina. Luottaen siihen, että jonain  päivänä lastemme omat siivet kantavat ja kuljettavat heitä elämässä eteenpäin.

Meillä kotona asuu juurikin yksi tällainen omaa itseään etsivä teini ja toinenkin jo kovaa vauhtia lähestymässä tätä vaihetta. En tiedä olemmeko ensimmäisen kanssa jo pahimman huipulla vai vasta tulossa siihen. 
Vielä vuosi sitten olimme nuoren keskipiste. Nyt olemme joutuneet sivuun ja paikkamme ovat vallanneet tuiki tärkeät ystävät, joiden mielipiteet ovat meidän mielipiteitä huomattavasti tärkeämpiä (ja ehkä hyväkin niin). Saamme olla tärkeitä ja horjumattomia sivuroolien näyttelijöitä elokuvassa, jossa esikoisemme näyttelee pääosaa.
Muistan sen tunteen, kun pidin häntä sylissäni ensimmäistä kertaa. Tunteen, kun hän teki meistä meidät ja perheestämme perheen. Hän, joka on elämämme suurin opettaja. Ja jonka kanssa olemme tehneet myös ne suurimmat kasvatusvirheemme. Hänen ollessaan meidän "kasvatuslaitoksemme" todellinen koekaniini (toiset lapsemme ovatkin päässeet jo paljon helpommalla).
Kukaan ei kuitenkaan osannut edes kertoa, miltä tuntuu olla murrosikäisen vanhempi. Miten toimia silloin, kun omatkin tunteet ovat samassa vuoristoradassa kuin perheessä asuvalla nuorella, mutta istumme hänen kanssaan eri vaunussa ja kuljemme eri kohdassa. Ja kuinka pitäisi uskaltaa irrottaa ja antaa toisen tuntea ilmaa siipiensä alalla. Samalla hetkellä tuntemalla kuitenkin suurta huolta ja pelkoa, koska tiedämme, että elämä on kovaa. Jokaisen on kuitenkin itse kuljettava oma elämänpolkunsa, vaikka kuinka mielellämme kantaisimmekin lapsemme suurimpien esteiden yli.
Sellaisiahan me vanhemmat olemme.
​Teemme mitä tahansa lastemme takia.
​