Liikunnan riemua (tai sitten ei)

Ihailen ihmisiä jotka elävät ja palavat liikunnalle. 

Ihmisiä, jotka löytävät aina sen pienenkin rakosen arjesta ja omistavat sen liikkumiselle.
 
Ihmisiä, jotka täyttyvät suurella mielihyvän tunteella liikuntasuorituksen tehtyään.


Yritän ottaa itseäni ajoittain niskasta kiinni. 
Milloin olen hankkinut kuntosaliin kuukausikortin (mieheni seuraksi kylläkin), milloin taas ostanut kunnon juoksulenkkarit (sillä ajatuksella kylläkin, että kuulisin edes hetken omiakin ajatuksia ÄITI -huutojen vastapainoksi), milloin sitten olen raahannut itseni jumppapatjani kanssa aerobictunnille (ympäristön paineesta kylläkin, kun kaikki muutkin opiskelijatytöt niin tekivät). 
Olen siis yrittänyt kylvää liikunnan riemun -siementä itseeni, mutta huonolla menestyksellä. Edelleenkin löydän itseni haavekuvissani, sohvan nurkkaan käpertyneenä, villasukat jalassa, ja jotain "turhanpäiväistä" ohjelmaa katsomassa kuin timmit trikoot päällä, jumppasalissa hikoilemassa, hikipanta päässä.

Liikunta jakaa meitä moneen eri lokeroon, on himoliikkujia, on kuntoilijoita, on satunnaisia harrastajia ja sitten on meitä sohvaperunoita, joita ei saa liikkumaan muuta kuin se pakollinen koiralenkki iltaisin.
Toisille liikunnasta tulee jopa ammatti, elämää hallitseva elämäntapa. Ja onhan (niin kuin meistä varmaan jokainen tietääkin) liikunnalla hyvin paljon terveyttäkin tukevia tekijöitä.
​
Onneksi maailma on pullollaan erilaisia vaihtoehtoja liikkumiselle ja mekin, jotka vielä etsimme juuri meille mieluisinta lajia löydämme sen ehkä jonain päivänä ja samalla sydämemme täyttyy liikunnan riemulla. 
​Toivossa on siis hyvä elää.
​