Ylitsepääsemättömän kaunis

Useinkin tapahtuu näitä oivalluksen hetkiä, kuten tänään.
Kuljen luonnossa mieheni ja koirani kanssa. Suuni käy tuttuun tapaan, kun yritän selvittää hänelle jotain tuiki tärkeää asiaa ( ja ei niin tärkeää asiaa mieheni näkökulmasta) ja samalla kaivaten häneltä tärkeää mielipidettä asiaan.
Meille kun lenkit ovat niitä ainokaisia hetkiä kun saamme jutella ”aikuisten asioista” keskeyttämättä ja niin että kuulemme toisen puheesta edes puolet.
Mutta asiaan… siinä puhuessani kompastuin ja jäin katsomaan mikä se oli mihin jalkani oli osunut. Ja siinä se oli täydellisesti ruostunut rikkimennyt osa jostakin eli suoraan roskiskamaa sanoisi mieheni ja ehkä myös moni muukin. Mutta minä näin siinä jotain muuta, täydellisen kauneuden ja mahdollisuuden uuteen elämään uudessa ympäristössä, vaikka minulle se riittäisi sellaisenaan vaan olemaan.
Samassa oivalla myös jotain kauneudesta ja siitä miten tärkeää on että rakennamme oman yksilöllisen tavan katsella itseämme ja ympäröivää maailmamme sekä löytää kauneutta kaiken rikkinäisyyden ja keskeneräisyyden keskeltä.