”Joskus on parempi puhua kuin olla hiljaa.
Joskus on parempi juosta kuin kävellä. Joskus on parempi tehdä kuin katua.” On hetkiä, kun olemme kahden vaiheilla. Mietimme ratkaisua kumpaan suuntaan kallistuisimme. Mieltämme ja mielipiteitämme säätelee niin järki kuin tunteet, toisilla enemmän toinen, kun taas toisilla toinen. Toivomme samalla hetkellä myös hartaasti, että sisäinen äänemme kertoisi juuri oikean tavan toimia. Mutta mistä sitten tiedämme, mikä on sisäisen äänen kuiskaus, ja mikä taas tunteidemme muminaa. Toki on tietenkin myös ne hetket, jolloin on parasta vain pysähtyä ja tuumata hetken ennen päätöksen tekoa. Pelkäämme usein toimia ja jätämmekin helposti asian tekemättä tai toteuttamatta, jos epäröimme vähääkään. Voimme myös jumittua asioihin, kun aristelemme tehdä päätöksiä. Olkoonpa kysymyksessä sitten kylmentynyt parisuhde, tyytymättömyys työtä kohtaan taikka ulkopuolisuuden tunne omassa elämässä. Mitä sitten pelkäämme niin paljon, että jätämme juuri siinä hetkessä toimimasta. Pelkäämmekö väärää ratkaisua, epäonnistunutta päätöstä vai punnitsemmeko liian tarkasti hyvät ja huonot puolet. Kuitenkin usein siinä hetkessä tehdyt päätöksemme ja toimintamme (niitä sen enempää punnitsematta) tuottavatkin suurimman hyvän olon -tunteen meille. Sen ansiosta, että olemme kerrankin olleet rohkeita ja olemme toimineet rohkeasti. Lopputulos ei silti tietenkään ole aina ongelmaton, mutta eihän mikään vaihtoehto ole. Olkaamme rohkeita tänäänkin ja uskalletaan toimia, kun on sen aika!
1 Comment
Tarpeellisuuden tunne, kiinnittää meidät elämään.
Tunne siitä että olemme jotakin varten antaa meidän elämällemme merkityksen. Olla tarpeellinen voi olla myös kahlitseva taakka, joka riistää vapauttamme. Varmasti yksi suurimmista syistä lasten saannille on se (tiedostamme sen tai emme), että haluamme tuntea tunteen, että joku tarvitsee meitä. Näin elämämme saa jonkun tarkoituksen. Sama halu pätee, vaikka lemmikkieläintä hankkiessamme. Se antaa tälle halulle tyydytyksen tunteen. Ja täyttää samalla tyhjän aukon, joka tulee, kun koemme olevamme tarpeettomia. Myös tekemämme työ tai vapaaehtoiset luottamustehtävät antavat meille valtavaa tyydytystä tähän tunteeseen, että joku todella tarvitsee meitä, koemme olevamme tärkeitä. Usein lasten kasvaessa ja siirtyessä yhä itsenäisemmiksi eri ikävaiheissa meitä vanhempia tarvitaan yhä vähemmän, ja konkreettinen tarve vähenee. Samojen tunteiden kanssa painimme niin lemmikkieläimen menetyksessä tai työn loppuessa syystä tai toisesta. Mistä löydämmekään silloin syyn tuntea olevamme tarpeellisia. Miten silloin täytämme tyhjän aukon, joka tulee tarpeellisuuden vähetessä. Nauttiminen tästä tyhjyydestä voi tuntua vaikealta. Usein varmasti täytämmekin tyhjän aukon nopeasti jollakin toisella asialla, joka tyydyttää halumme olla jotakin varten, edes hetkellisesti. Toisille ratkaisun löytäminen voi olla helpompaa ja toiset voivat tuntea suurta surua, elämän merkityksen kadotessa. Toisinaan tämä kaikki voi olla myös hyvin helpottavaa, lapsissa kiinni oleminen, ainainen koiralenkillä käyminen tai uuvuttavan työn loppuminen antaakin meille luvan nauttia tästä tyhjyydestä. Sairastuessamme tai saavuttaessamme korkean iän tarpeellisuuden tunne pyörähtääkin kuperkeikkaa ja meistä tuleekin tarvitsijoita. Tämä muutos luo oman murroksensa, jolloin on hyväksyttävä tunne etten selviäkään päivän askareista ilman toisten ihmisten apua. Meistä onkin tullut tarpeen tarvitsijoita eikä sen täyttäjiä . Näin annamme siis myös muillekin ihmisille elämään tarkoituksellisuutta. Olkaamme siis tarpeellisia sekä tarpeen tarvitsijoita, molemmilla on aikansa. |
kuka olen...Luontoa rakastava, elämää tarkkaileva käsillä tekevä nainen, joka yrittää löytää elämästä ne pehmeät kulmat. Arkisto
May 2019
kategoria |