Ikä on vain numeroita sanotaan. Sitä se onkin, mutta myös paljon muuta.
Se on odotuksia, vaatimuksia, tarpeita. Kaikki eivät kasva samaa vauhtia sisäisesti ulkoisen iän kanssa. Jotkut ovat ikuisia lapsi, vaikka ulkoisesti näyttäisivätkin jo ikämiehiltä. Toiset taas säilyttävät lapsenomaiset kasvot pitkään, vaikka sisäinen kasvu vastaa jo pitkään eläneen tasoa. Ikääntyminen ja ikä voi helposti olla vaikea asia, joka jakaa ajatuksia ja tunteita. Se on usein myös asia, jota salaillaan ja jonka kysymistä vältellään. Ikä tuo elämään vaiheita, jolloin olemme kriisin partaalla. Aluksi on uhmaikä, jolloin vanhempamme kärsivät siitä enemmän kuin me itse. Sitten on murrosikä, jolloin olemme niin hukassa itsemme kanssa, että toimimme vaistomaisesti ajattelemattomasti. Tulee myös ikä, jolloin siirrymme nuoruudesta aikuisuuteen. Jolloin pitäisi tietää mitä haluamme elämältä. Kolmenkympinkriisissä huomaamme, ettemme kaksikympisenä tienneetkään vielä mitään elämästä tai mitä siltä haluaisimme. Usein silloin tehdyt valinnat voidaan suoraan laittaa roskakoriin. Ja nyt itse tullessani lähemmäs neljääkymppiä ja sitä kriisi vaihetta huomaan haluavani vain rauhaa, mutta samalla myös jotain raikastusta elämääni. Minulle ne uudet tuulet ovat olleet oman yrityksen perustaminen, joka antaa tarvitsemaani uutta tuulta elämääni. Ikä ei ole myöskään pelkästään sisäistä kuohuntaa vaan vaikuttaa vahvasti myös ulkoiseen olemukseemme. Halusimme tai emme. Ensin muutokset ovat vauvasta kehitymistä murrosiän kautta aikuiseen ulkomuotoon, joka alkaa taas pikkuhiljaa muuttumaan vastakkaiseen suuntaan. Miten onnellista olisikaan, jos me jokainen pystyisimme iästä huolimatta hyväksymään ulkoiset muutokset emmekä kokisi tarpeelliseksi alkaa niitä muuttamaan. Huolehtimalla mielemme ja ihomme hyvinvoinnista niin sisäisesti kuin ulkoisestikin pienet juonteetkaan eivät ole häiritseviä vaan kaunistavat kokonaisuutta. Ollaan ylpeitä itsestämme niin murrosiän kuohunnassa kuin vaihdevuosien partaalla ollessamme, iästä huolimatta
0 Comments
Äitiys on tuonut meille jokaiselle äidille paljon hyvää. Äitiys muuttaa meitä naisia niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Tervettä kasvua ihmisenä tapahtuu varmasti, ja paljon. Samalla voimme myös kadottaa itsemme naisena lähes kokonaan. Elämme lapsiamme ja perhettämme varten, niiden ehdoilla. Se voi tarkoittaa ulkoisesti itsensä laiminlyömistä tai omien tarpeiden mitätöimistä, vaikka juuri näistä asioista huolehtimalla voimme itse paljon paremmin sekä jaksamme myös arjen aherrusta paremmin. Pieni terve itsekkyys ei ole laisinkaan pahasta.
Ajattelin esikoistani odottaessani, että jäädessäni kotiin laitan edelleen hiukseni aamuisin, maalaan ripseni ripsivärillä ja puen siistit puhtaat vaatteet päälleni päivittäin. En tiedä milloin se tapahtui ehkä pikkuhiljaa tai voi olla, että jo viikon kotona olon jälkeen väsyneenä en jaksanutkaan vaihtaa edes yöpukua päivävaatteisiin ja harjata hiuksiani saatikka laittaa sitä ripsiväriä. Jokatapauksessa vuosien kotona olon jälkeen havahduin katsoessani itseäni peilistä, mihin olen kadottanut itseni niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Kuka sieltä oikein katsoi, hiukset takussa, naama kalpeana tummineen silmänalusineen, nuhruiset vaatteet roikkuen päälläni. En ollut tunnistaa itseäni itsekseni. Pikku hiljaa otin itseäni niskasta kiinni ja opettelin taas huolehtimaan itsestäni uudestaan. Eihän se naisena oleminen tarkoita kaikille sitä, että tällää itseensä täydet meikit tai pukeutuu trendikäisiin vaatteisiin. Vaan sitä, että me jokainen löytäisimme sen oman tavan olla omanlaisiamme naisia, joissa löytyisi myös hitunen itsekkyyttä ja runsaasti itsevarmuutta. Nautitaan naisena olosta täysin rinnoin! Kysymys, joka pitää sisällään kaiken tai ei mitään.
Kysymys, jolla on helppo aloittaa keskustelu haluamatta kuitenkaan kuulla vastausta. Kysymys, joka voi avata syviä keskusteluita. Kysymys, jonka voi helposti ohittaa ja vastata vasta kysymyksellä. Kysymys, joka esitetään liian harvoin tosissaan. Kysymys, johon on vaikea vastata rehellisesti niin ettei huijaa edes itseään. Nyt yritän vastata teille, mitä minulle kuuluu… … hmmm…. yllättävän vaikeaa… yritetään… Olen ollut viime päivät stressaantunut niin kuin aina tähän aikaan vuodesta, kun valon määrä lisääntyy. Olisi niin paljon tekemistä ja kivaakin sellaista. Välillä tuntuu, että ylipirteys muuttuu saamattomuudeksi. Alan olemaan äitinäkin väsynyt tähän aikaan vuodesta koulunkäyntiin (puhumattakaan lapsista) ja odotan itsekin jo koulun loppumista, silläkin seurauksella että rytmimme on taas täysin sekaisin. Minulla on nyt myös ”se” aika kuukaudesta. Olenkin viime kertoina kokeillut kuukupin käyttöä hyvällä menestyksellä, se on mitä parhain avantouinnissa. Iso hatun nosto sille! On ollut myös hetkiä, jolloin olen ollut hukassa itseni kanssa ja joutunut etsimään todellista itseäni uudestaan sekä herättelemään itseni arvostamista muiden ihmisten avustuksella. Mutta loppujen lopuksi minulle kuuluu hyvää, tasaista vuoristorataa niin kuin elämässä kuuluukin olla. Mitä sinulle kuuluu? Lapsen sairaus tai sairastelu on koko perheeseen vaikuttava asia, joka vetää arjessa jaksamisen äärirajoille. Olkoon kysymyksessä sitten lyhytkestoiset perussairastelut mahataudit ja nuha-kuumeet, korvatulehduskierteineen tai pitkäkestoisempi sairaus, synnynnäinen vaiva tai joku muu vakavampi sairaus. Perheen arki joutuu joka tapauksessa koville. Huoli on suuri pienestä ihmisestä ja toivo korkealla. Siinä usein vanhemmat itse unohtavat itsensä.
Itse olen ollut onnekas viiden lapsen äitinä, kun lapsemme ovat olleet hyvinkin terveitä. Emme ole joutuneet jonottamaan keskellä yötä kipeän lapsen kanssa päivystyksessä taikka ostamaan kasapäin lääkkeitä lapsillemme. Mutta, silti tiedän mitä on huoli, epätietoisuus, väsymys, ja toivon kipinä paranemisesta. Meidän perheen esikoinen kasvatti vanhempiensa huolta jo hyvissä ajoin ennen syntymäänsä. Hänellä todettiin sydämen toiminnassa häiriötä jo vatsassa ollessaan ja koko lapsen selviytyminen oli epävarmaa. Huoli oli suuri, mutta loppujen lopuksi kaikki meni hyvin asiantuntijoiden huomassa. Tyttäremme syntyi suunnitellulla sektiopäivänä Helsingissä ja hänelle laitettiin kahden päivän ikäisenä tahdistin, jonka jälkeen arkemme on ollut lähes normaalia lapsiperhe arkea. Toki käymme edelleen vuosittain kontrollissa, jolloin sydänvika muistuttaa olemassa olostaan ja tahdistinta on täytynyt vuosien saatossa myös vaihtaa. Suurin huoli on poissa, mutta kokonaan se ei varmasti häviä koskaan. Lapsen sairastuessa on ehdottoman tärkeää, että meillä vanhemmilla on oma tukiverkkomme ja ihmiset lähellä, jotka pitävät huolen, että me vanhemmat jaksamme ja ymmärrämme ottaa myös niitä pieniä nautinnon hetkiä väsyttävän arjen keskellä, jotka antavat voimavaroja kantamaan perhettä taas eteenpäin. Voimia. |
kuka olen...Luontoa rakastava, elämää tarkkaileva käsillä tekevä nainen, joka yrittää löytää elämästä ne pehmeät kulmat. Arkisto
May 2019
kategoria |