- Ei oppi ojaan kaada -

Elämme hyvin oppimiskeskeistä elämää tämän päivän yhteiskunnassa. Lapset niin kuin me aikuisetkin olemme erilaisia oppijoita ja uuden asian omaksujia.

Lapsen oppimista seuraamme ensi hetkistä lähtien. Tarkkailemme silmät kovana eri taulukkoja, jossa kerrotaan minkä ikäisenä pitäisi oppia tiettyjä asioita; kääntymistä, konttausta, puhumista, kävelyä, potalla käyntiä, itsenäistä syömistä, pyöräilyä, uimista jne...
Tottakai taulukoilla ja tarkkailulla on paikkansa, silloin pystytään huomioimaan erityisvaikeudet ajoissa sekä antamaan tarvittavaa tukea niihin. Mutta huomioidaanko näissä taulukoissa lasten sekä myös meidän vanhempien erilaisuutta, elin ympäristöä, mielenkiinnon kohteita, persoonallisuutta taikka herkkyyttä. Jos esimerkiksi lapsi on hyvin arka niin tuskin hän oppii pyöräilemään normaali standardin mukaisesti tai, jos äiti sairastaa masennusta niin tuskin hän on ensimmäinen innokas potalle opettaja. Joskus nämä taulukot ja vaatimukset ovat ainakin itselleni tuoneet äitinä päänvaivaa, mutta onneksi jo viidennen lapseni kanssa uskallan ottaa hieman rennommin enkä stressaannu pienistä oppimishidateista taikka puutteista.

Oman haasteensa oppimisen tiellä tuo tietenkin koulu. Koulu, joka antaa paljon hyvää, mutta joka tuo myös paljon huolia niin oppilaille kuin opettajillekin ja etenkin meille vanhemmille. Olemme erilaisia oppijoita toiset ovat luonnonlahjakkuuksia, jotka eivät vaadi edes kirjan avaamista ja menestyvät aineessa kuin aineessa. Toiset sitten taas eivät ole löytäneet itselleen oikeaa tapaa oppia monen yrittämisen jälkeen, ja pienenkin asian ymmärtäminen on työlästä. Iso osa mahtuu johonkin näiden kahden välimaastoon. Toisille matematiikka on lasten leikkiä, mutta kielet takkuavat eivätkä herätä mielenkiintoa. Kun taas toiset osaavat monta kieltä taitavasti ja janoavat uuden kielen opettelua, mutta matematiikan xy-laskut tuottavat liiaksi päänvaivaa. Siinä onkin haastetta opettajalle löytää monen lapsen luokassa yksilöllinen tapa opettaa, jolloin se palvelisi ja opettaisi jokaista erilaista oppijaa. Hatun nosto- opettajille, jotka vuosi vuoden jälkeen laittavat elämässä eteenpäin oppineita lapsia.

Nykyisin myös me aikuiset koulutamme itseämme aina uudestaan ja uudestaan monipuolisemmaksi osaajaksi. Liekö tämän yhteiskunnan paine niin kova, että pelko työttömyydestä ajaa meidät moniosaajiksi, joilla ei silti välttämättä löydy vakituista työpaikkaa. Toiset voivat myös olla niitä ikuisia opiskelijoita, jotka janoavat kerta toisensa jälkeen uuden oppimista. 
​
Toivoisin, että jokainen voisi ja uskaltaisi olla omanlainen oppija niin aikuiseksi kehittymisessä ja perustaitojen oppimisessa kuin koulumaailmassa sekä työelämässä. Ja jokainen saisi myös sen avun mitä tarvitsee. Tuijotettaisiin vähemmän taulukkoja, todistusten numeroita tai työn tuloksia, ja keskityttäisiin enemmän omiin vahvuuksiin ihmisenä ja tuettaisiin myös niitä.
​