|
Meillä kaikilla on varmasti ollut hetkiä elämässä, jolloin on saanut tuntea ravistelua hartioista asti. Hetkiä, jolloin elämä on vienyt hurjaa vauhtia alaspäin, vaikka kaiken on pitänyt olla hyvin. Ja juuri silloin sen sumeuden hetkellä, kun tiedostamme heikkoutemme ja havahdumme pienuuteemme näemmekin valon, joka alkaa nostaa meitä takaisin maanpinnalle. Oivallame samalla jotain, josta saamme lahjaksi nöyryyttä. Olemme sen jälkeen lähes samoja kuin ennen, mutta jokin on silti muuttunut, sisällämme. Mitä on nöyryys? Onko se ... hiljaisuutta, jolloin ymmärtää, että vajavaisuus on kaunista. ... ymmärrystä siitä ettei halua olla muuta kuin se mikä oikeastaan on. ... sitä että tajuaa elämän yksinkertaisen kauneuden, jolloin elämästä loppuu tavoitteellisuus ja suoritteet. ... kiitollisuuden tunne joka hetkestä, vaikka hetki olisi säröinenkin. Nöyryyttä ei voi oppimalla oppia, vaan on koettava ne hetket, jolloin sumun tilalle nousee valo ja elämä antaa lahjansa. Toisille meille voi riittää yksikin kerta, kun taas toiset vaativat toistuvia sumun kausia saadakseen lahjan aina uudestaan ja uudestaan, ja valitettavasti kaikille ei sekään riitä. Otetaan elämän lahja vastaan, kiitollisuudella. 
0 Comments
Uuden alun tunteen voi kokea ja nähdä luonnossa joka kevät, silloin kuolema saa väistyä ja tilalle tulee elämä. Pienen pienet ruohontupsut alkavat työntyä maan raosta voimalla ja ilmassa leijailee tuoksu, joka kertoo tulevasta elämän täyttävästä ajasta. Elämässämme on monia hetkiä, kun koemme olevamme uudessa alussa. Milloin alut ovat sattumanvaraisia ja milloin taas tarkan harkinnan tuloksia. Uusi alku voi liittyä niin elämäntapa muutokseemme, muuttoomme uuteen kotiin, uuden parisuhteemme alkamiseen, taikka sitten ihan vain uuden kevään alkuun. Miksi sitten joskus uusi alku voikin innostuksen sijaan aiheuttaa meille tummia pilviä. Keväällä ei nousekaan hymy korviin vaan löydämme yhden, jos toisenkin apealla mielellä. Tekeekö uusi jännittävä alku tepposen, väsähdämmekö uuden alun tuomasta suuresta energia määrästä niin, että lamaannumme, vai alkaako kenties uudet askeleet tuntuakin huteralta tai epävarmalta. Niin tai näin uusi alku tuo ainakin mukanaan uuden mahdollisuuden nauttia elämästä hieman enemmän kuin ennen. Otetaan siis yhdessä rohkea harppaus uuteen kevääseen vetäen sieraimet täyteen kevään tuoksua, nauttien joka vedosta.  Yleensä pidän blogini ja yritykseni erillään, mutta nyt tuli tarve yhdistää ne jollain tavalla edes hetkeksi aikaa… Eihän minusta pitänyt tulla yrittäjää, eikä edes mitkään tähtikuviot taivaalla osanneet ennustaa sitä etukäteen. Minä kahden työssäkäyvän vanhemman lapsesta, joka omaa syntymälahjana suuren epävarmuuden ja arkuuden. Mutta silti olen kuin ihmeen kaupalla nyt tässä pisteessä, että saan tehdä työtä omassa yrityksessäni ja nautin siitä uskomattoman paljon. Yrittäjyyteeni on vasta alkumetreillä, mutta olen silti ollut tyytyväinen rohkeuteeni, hypystä tuntemattomaan. Paljon olen oppinut ja lyönyt päätäni seinään, mutta ilmeisesti sisukkuuteni (jota voi välillä hulluudeksikin kutsua) on kannatellut minua hetkinä, kun epätoivo on lähempänä kuin toivo. Yrittäjyys ja yrittäminen on enemmän kuin työtä, ehkä se on paremminkin elämäntapa, johon on sidottu koko lähipiiri heidän lupaa edes kysymättä. Välillä se on suurta yksinäisyyttä ja puurtamista ilman työkaverin rauhoittavaa läsnäoloa. Ja sitten taas on niitä hetkiä, kun auttajia ja mielipiteitä olisi enemmän kuin tarvetta. Toiset meistä saavat syntymälahjana yrittäjyyden, joka virtaa suoraan äidinmaidosta. Ja pääsevät kuin pääsevätkin jatkamaan perheyritystä halusivat he sitä tai eivät. Toisilla taas on vahva yrittäjä luonne, joka puskee läpi selvänä visiona jo koulun penkiltä lähtien. Ja sitten on joukko meitä jotka lähes pakon sanelemana tai sattuman kaupalla ovat päätyneet yrittäjiksi. Yrittäjyyden takana onkin hienoja kasvutarinoita, upeita itsensä voittamisia, suuria sinnikkyyden osoituksia ja tietenkin rehtiä sisua. Yrittäjyys on vapauden tunnetta, mutta samalla tiedostaen olevansa vankina, vankina itselleen. Jokainen yrittäjä varmasti toivoo, että yrittämineen olisi kannattavaa ja palkitsevaa. Onhan se melkein kuin oma lapsi, jonka puolesta on vuodatettu monta kyyneltä ja puristettu lammikollinen hikipisaroita. Kuitenkin kannustuksen sanat ja tarpeellisuuden tunne ovat joskus rahallistakin korvausta arvokkaampia.  Milloin itsekkyys sitten on tervettä ja milloin ei. Milloin oman itsensä ajattelu on hallitsevaa ja milloin taas hyvä lisä. Raja on häälyvä ja joskus jopa hankala huomata, kun sen ylitämme. Maailma on pullollaan esimerkkejä miten paljon epäoikeudenmukaisuutta itsekkyys on aiheuttanut niin pienissä kuin suurissakin mittakaavoissa. Onkin hetkijä, jolloin on hyvä meidän jokaisen katsoa peiliin ja riisua edes ripaus itsekkyyttä pois. Voi olla, että on joskus jopa vaikeaa nähdä omaa itsekkyyttä, mutta vastaavasti voi olla hankalaa myös sallia itsellleen, sitä tervettä itsekkyyttä. On hyvinkin vaikeaa ottaa tilaa tai aikaa itselleen tuntematta syyllisyyttä, silloin, kun on elänyt jo pitkän ajan vain toisia varten. Lapsuuden aikana etsimme itseämme, kuka oikeastaan on minä itse. Seuraavaksi "minä itse" alkaa puskeemaan nuoruuden aikana ulos kysymyksinä ja vastauksina, mitä minä haluan, mitkä ovat minun toiveeni ja haaveeni. Pikku hiljaa elämän myötä itsekkäät ajatukset vähenevät lasten, elämän kolhujen, ja menetysten kautta. Kunnes huomaamme, että olemme ehkä kadottaneet itsemme lähes kokonaan. Tämän jälkeen tuleekin taas aika, jolloin voimme löytää itsemme uudestaan ja olla itsekäitä, kohtuudella.  ”Pelkäämme että elämä päättyy, kun kaikki on vielä kesken. Siksi meillä onkin kiire tehdä elämästämme täydellistä, vaikka täydellisyyttä onkin juuri keskeneräinen elämä.” Uuden vuoden kynnyksellä keräämme mieleemme asioita miten tekisimme elämästämme täydellisempää kuin menneenä vuotena, mitä muuttaisimme niin itsessämme kuin ympäröivässä maailmassa. Mielemme on täynnä ajatuksia muutoksista niin kuin teini-ikäisellä on loputtomia halujaan. Haikailemme niin sisäistä muutosta, vartalomme muokkausta, työpaikan vaihdosta, kodin remontista kuin ruokavalion raikastamista. Toisinaan haikailemamme muutokset ovat hyvinkin järkeviä ja ajankohtaisia, ja jotka kannattaakin rohkeasti toteuttaa. Toisinaan taas eivät niinkään, ja joutuvat suoraan ajatustemme roskakoriin. Usein luulemme, että onnellisuuteemme on suoraan verrannollinen täydellisen elämän kanssa, vaikka huomaamme saavuttaessamme jonkun täydellisen elämämme etapin ettei se tuonutkaan mukanaan onnellisuutta. Ja elämämme tuntui edelleen keskeneräisestä. Loppujen lopuksi elämän keskeneräisyys onkin kauneinta mitä on. Se on ne laittamattomat lattia listat, tekemättömät kotityöt, saavuttamattomissa olevat haaveet, vaa'assa näkyvä plus viiden kilon lisä ihannepainosta, sokeriähky kesken sokerilakon, pinttyneet rutiinit ja arkiset haasteet. Se on se pieni hetki, jolloin näemme, että elämä on täydellisemmillään juuri keskeneräisyydessään.  Hiljaisuus, lumen hentoa leijailua, puiden lehtien havinaa, tuulen heikkoa ulinaa... Mitä kuulemmekaan hiljaisuudessa, keskellä metsää, kotona yksin ollessa, tai tyhjissä paikoissa. Hiljaisuus on joskus parempi kuin tuhat sanaa. Sanomattomuus ilman hiljaisuuden rikkovia sanoja. Murheen kertojakaan ei aina kaipaa viisaita sanoja vaan vain jonkun, joka on hänen kanssaan hiljaisuudessa, turvana yksinolossa. Joskus hiljaisuus on yksinkertaisemmillaan yksinoloa itsensä kanssa, joka antaa voimia kohdata arjen haasteita. Toisinaan taas se on kaivattua toisen ihmisen läsnäoloa, hiljaisuudessa. Suurimpia taitoja onkin olla yhdessä ilman ääntä. Välillä meidän on myös vaikeaa olla hiljaisuudessa. Usein juuri silloin, kun sitä eniten kaipaamme. Mielemme ovat täynnä levottomuutta, melua tyhjästä, turhia sanoja. Parhaimpia apuja ahdistukseemme onkin usein hiljaisuus. Hiljaisuus ilman mitään siihen lisättävää. Tuokoon tuleva juhlanaika siis nautintojen ja yhdessäolon lisäksi myös sopivasti hiljaisuuttaa meille kaikille.  Syntyykö se pikkuhiljaa ja pienin elein, hiljaa hiipien vain suurella tohinalla ja räminällä, hetkessä poksahtaen. Syntyykö se yhdestä pienestä koristeesta jonka tuomme kotimme pöydälle joka joulu. Koristeesta, joka on nähnyt jo monet joulut, ehkä jopa sukupolvien taa. Syntyykö se mausteiden tuoksusta, jotka täyttävät kotimme joka nurkan. Mausteista, joita käytämme vain jouluna. Syntyykö se hetkestä, kun pääsemme kuulemaan joululauluja. Lauluja, joiden sävel vie meidät jouluun aina kerta toisensa jälkeen. Syntyykö se jouluruokien valmisteluista, kun annamme aikamme ja sydämemme ruuanlaittoon. Ruuista, joilla sitten täytämme vatsamme joka joulu lähes halkeamiseen asti. Syntyykö se jouluisista käsitöistä. Käsitöistä, jotka antavat ja tuovat iloa niin niiden tekijöille kuin muillekin. Syntyykö se lasten luomasta odotuksesta ja jännityksestä. Lastenjoulusta, jonka me myös kaikki olemme itse kokeneet. Syntyykö se kynttilöistä, ystävien tapaamisesta, rauhoittumisesta ihan vain hetkestä, jolloin tunnemme sydämessämme, että nyt on joulu. Minun joulu syntyy hiljaa kasvaen. Kynttelikköjen ilmestyessä kylämme ikkunoihin, joulukuun ensimmäisen päivän aamusta, lasten odotuksesta, perheemme perinteiden vaalimisesta ja yhdessä olosta. Syntyypä joulu mistä vain näistä tai jostain ihan muusta niin se on, silti se, joka tuo juuri sinulle joulun, sinun joulusi, se on tärkeintä.  Elämämme kulkee eteenpäin höyryveturin lailla. Välillä vauhtimme on niin kova, että korvistammekin tulee savua lähes veturin tavoin. Tällöin myös kurvit on vaarassa mennä suoriksi ja pysymme hädin tuskin raiteilla. Veturille on välttämättömiä pysähdykset. Välillä ottamaan lisää matkustajia ja välillä taas vastavuoroisesti päästämään matkustajia pois. Pysähtymisiä tarvitaan myös polttoaineen lisäämistä taikka ihan vain siivousta ja huoltoa varten. Niin myös me ihmiset kaipaamme ja tarvitsemme pysähtymisiä. Hetken seisahdus pysäkillä ja huokaisu. Toisinaan riittää, kun pysähdys on hetkellinen. Toisinaan sen tarvitsee olla selvä irtiotto. Joskus emme edes tajua sitä itse, että tarvitsemme pysähdystä ennen kuin itse pysähdys pysäyttää meidät. Pysähdys antaa meille aikaa käsitellä asioita ja tunteita elämässämme. Mitä niistä haluamme pitää ja mistä luopua. Pysähdys antaa meille myös aikaa lepoon ja akkujen lataamiseen. Joskus elämässämme vauhti on niin kova, että on pakko vetää hätäjarrusta, ottaa aikalisä ja hypätä hetkeksi pois vauhdista. Parastahan kuitenkin olisi, että vauhtimme olisi tasaisen rauhallista, jolloin kurvi ja mutka kohdatkin sujuisivat pehmeästi, ja jolloin osaisimme pysähtyä ilman hätäjarrutusta.  Katseellani törmään päivittäin meidän lapsiparvemme rakkauden osoituksiin toisiaan kohtaan. Välillä tuntuu, että pelkät sanat eivät riitä kertomaan kuinka paljon he toisistaan välittävät ja kantavat huolta. Toisinaan sitten taas terävät sanat singahtelevat ympäri kotia etsien sopivaa kohdetta. Tällöin vihan tunteen voin jopa käsin koskettaa. Kaikista tunnetiloista huolimatta he ovat joka tapauksessa toistensa parhaat kaverit, pojat ja tytöt, kaikki keskenään. Sisarusrakkaus on tunne, jota ei voi selittää vaan joka pitää itse kokea kenellä on siihen suotu mahdollisuus. Tunne siitä, että on joku joka koostuu edes hiukan samoista palasista kuin sinä itse. Ja jonka kanssa olet jakanut ehkä osan aikaa elämästäsi kokien samoja iloja ja suruja. Sisarus on yleensä se, joka saa sen viimeisessä hädässä olevan soiton ja joka ei avun annosta juurikaan kieltäydy, kun sitä tarvitset. Sisarus on myös se, joka ottaa vastaan ne epämukavimmatkin tunneryöpyt, mutta joka osaa, silti iloita kanssasi elämässäsi olevista iloista. Itselläni on pikkuveli, ja vaikka välimatka on pitkä ja elämme molemmat omaa ruuhkavuosi aikaa tahollamme. Hän on silti ihminen, jolla on paikka sydämessäni ja jolle tiedän voivani soittaa hetkenä minä hyvänsä.  Keitä me vaimot oikeastaan olemme? Olemmeko muusia miestemme takana, vai kentis äidin korvikkeita, vai ehkä sensuelleja yön rakastajattaria, vai sittenkin vain ihan tavallisia naisia. Välillä meidän vaimojen paikka on olla vain hiljaa miestemme lähellä ja antaa rakkautta. Toisinaan taas tehtävämme on puhua sitä kaivattua järjen ääntä. On myös aikoja, jolloin juuri me luotamme ja uskomme miehiimme. Niinä aikoina, kun muiden luotto on jo mennyt heihin tai ainakin miehiemme oma usko itseensä on kadonnut. Välillä on hetkiä, kun olemme kannnatelleet miehiämme hartia voimin, mutta tiedämme, että on ollut myös niitä hetkiä jolloin olemme saaneet itse olla heikkoja. Mutta ennenkaikkea olemme kumppaneita, arjen jakajia, murheiden kuuntelijoita, kädestä pitäjiä, parhaita kavereita. " Minä mieheni vaimona ja mieheni luomme yhdessä kokonaisuuden, ilman toista ei ole toista. Arki on muovannut meistä meidät ja olemme löytäneet omat paikkamme perheessä, minä vaimona ja mieheni miehenä. Uskonkin, että miehen ja vaimon välinen tasa-arvo toteutuukin parhaimillaan juuri silloin, kun molemmilla osapuolilla on hyvä olla."  |
kuka olen...Luontoa rakastava, elämää tarkkaileva käsillä tekevä nainen, joka yrittää löytää elämästä ne pehmeät kulmat. Arkisto
May 2019
kategoria |
RSS Feed
EKOHOITOLA NORAHEkokosmetologi - Ekomeikkaaja
Noora Härmä Kansanparantaja Jussi Härmä Ihoden Kylätie 86 27320 Ihode |
|
